TAKAISIN
JULKAISUIHINI Kultaa, kristittyjä ja
koirankuonolaisia: [Ilmestynyt
alun perin Historiallisessa Aikakauskirjassa
4/1999, s. 336-51] TIEDON
KAKSI TASOA Seurauksiltaan Euroopan ja Afrikan kohtaaminen
oli paljon tärkeämpi kuin Leif Eirikssonin
seikkailut Viinimaassa tai paavien lähetystöt
kaukaiseen Karakorumiin. Uutiset viikinkien
purjehduksista eivät juuri levinneet Islantia kauemmaksi
[1], ja yhteydet Kiinaan katkesivat
1300-luvun lopulla [2].
Niinikään ristiretket eivät herättäneet
kristikunnassa pysyvää kiinnostusta islamilaista
maailmaa ja sen sivistystä kohtaan [3]. Arabien säilyttämä antiikin
kreikkalainen viisaus saapui Eurooppaan Pohjois-Afrikan
kautta. Enemmän kuin Zipangun satumaiset rikkaudet tai
muut idän ihmeet Henrik Purjehtijaa ja
hänen aikalaisiaan kiehtoivat tosiasiat eli Guinean
kulta ja Etiopian kristityt; heidän vanavedessään muut
purjehtivat maustesaarille ja Amerikkaan. Tiedon kaksi tasoa Keskiajan kristittyjen oppineiden käsitykset Afrikan maantieteestä perustuivat antiikin ajoilta säilyneisiin harvoihin latinankielisiin lähteisiin, jotka eivät edustaneet oman aikansa tietämyksen kärkeä [4]. Kreikankieliset lähteet, ennen kaikkea Herodotos, Strabon ja Klaudios Ptolemaios, jotka antavat paljon todenmukaisemman ja yksityiskohtaisemman kuvan Afrikasta, opittiin tuntemaan uudelleen vasta renessanssin myötä. Antiikin lähteitä täydensivät Raamatun ohella varhaisten kirkkoisien kuten Pyhän Augustinuksen, Orosiuksen ja Isidor Sevillalaisen teokset. Joitakin ajankohtaisia tietoja tihkui Pohjois-Afrikan satamissa vierailleiden kauppiaiden välityksellä [5]. Kirjallisista esikuvistaan johtuen Afrikan maantiede oli myöhäiskeskiajalle asti merkillinen sekoitus fantasiaa ja ajat sitten vanhentuneita faktoja [6]. Mantereen sisäosia kansoittivat mitä kummallisemmat hirviöt, joiden ominaisuuksia oppineet munkit kuvailivat bestiaareissaan. Maailmankartoissa Karthago esiteltiin yhä Pohjois-Afrikan tärkeimpänä kaupunkina, vaikka todellisuudessa Karthago oli autioitunut pian sen antauduttua arabeille vuonna 647. Esimerkiksi Herefordin maailmankartasta (n. 1275) ei Afrikan kohdalla mainita ainoatakaan paikannimeä, jota ei esiintyisi tällöin tunnetuissa antiikin lähteissä [7]. Toisaalta on muistettava, että keskiaikaisten mappamundien tarkoituksena ei ollut kuvata maailmaa sellaisena kuin se oli — tai edes sellaisena kuin sen kuviteltiin olevan — vaan perehdyttää lukijansa Raamatun historian keskeisiin tapahtumapaikkoihin [8]. Ajankohtaiset tiedot Afrikasta kirjattiin portolaaneihin eli merikarttoihin, joista vanhimmat ovat säilyneet 1300-luvun alusta. Toisin kuin mappamundit, portolaanit palvelivat käytännöllistä tarkoitusta — navigointia — ja irtaantuivat varhaiskeskiaikaisen, Raamattuun perustuvan maantieteen säännöistä. Portolaaneissa pyrittiin esittämään Välimeren alueen rannikon muodot mahdollisimman todenmukaisesti merenkävijöiden havaintojen perusteella. Karttoihin kirjattiin paitsi satamakaupunkien ja muiden maamerkkien sijainnit myös viittauksia ajankohdan tärkeimpiin poliittisiin tapahtumiin [9]. Afrikan kohdalla portolaanien tiedot eivät rajoittuneet vain Välimeren rannikkoon vaan niissä mainitaan myös sisämaan kaupunkeja. Ensimmäisen kerran ajankohtaisia Saharan karavaanikauppaan liittyviä paikannimiä esiintyy genovalaisen papin Giovanni di Carignanon portolaanissa, joka on ajoitettu 1320-luvulle [10]. Carignano on myös ensimmäinen, joka käytti Länsi-Afrikasta nimeä Guynoa eli Guinea [11]. Nimen arvellaan perustuvan arabiankieliseen sanaan Janawa, jolla tarkoitettiin autiomaan takana sijaitsevan "Mustien maan" läntisintä osaa [12]. Nimitystä Janawa käytettiin 1100-luvulta lähtien erityisesti Marokossa. Toisen selityksen mukaan sana "Guinea" palautuisi Ghanaan, joka oli ollut 1100-luvulle asti Länsi-Afrikan tärkein kuningaskunta. Ghana mainitaan usein keskiajan arabiankielisessä maantieteellisessä kirjallisuudessa kullan kotimaana [13]. Genovan ohella toinen merkittävä keskiaikaisen kartografian keskus oli Mallorca, joka oli vallattu muslimeilta vasta vuonna 1229. Monet Mallorcan kartanpiirtäjistä, kuten Abraham ja Jahuda Cresques, olivat juutalaisia. Välimeren alueen juutalaiset kauppiaat olivat keskiajalla tiiviissä yhteydessä keskenään, ja tämä selittänee mallorcalaisten merikarttojen yksityiskohtaiset tiedot paitsi Pohjois-Afrikasta myös Mustien maasta eli Terra Nigrorum, kuten oppineet munkit sitä kutsuivat [14]. On ehdotettu, että portolaanit olisi alunperin keksitty Mallorcalla [15]. Joka tapauksessa, 1400-luvulle tultaessa sellaiset nimet kuin Guinea, Mali, Timbuktu ja Organa [16] olivat vakiintuneet osaksi eurooppalaista maantiedettä. Väitetään jopa, että jotkut italialaiset kartanpiirtäjät olisivat olleet selvillä Afrikan mantereen todellisesta muodosta jo ennen portugalilaisten löytöretkien alkamista [17]. Oppineiden teoksiin ajankohtaisia tietoja suodattui tuskin nimeksi. Ainoat poikkeukset ovat Ramon Llullin katalaaninkielinen teos Libro de Blanquerna noin vuodelta 1283 (tai 1296) [18], sekä tuntemattoman espanjalaisen fransiskaanin todennäköisesti 1350-luvulla kirjoittama Libro del Conosēimiento [19]. Edellistä pidetään ensimmäisenä eurooppalaisena utopistisena romaanina, jossa tekijä esittelee visionsa kristillisestä ihanneyhteiskunnasta [20]; jälkimmäinen puolestaan edustaa vanhinta säilynyttä esimerkkiä keskiajan maantieteellisestä kirjallisuudesta ("Mandevillen matkat" ajoitetaan aikaisintaan 1360-luvulle). Oikeastaan Libro del Conosēimiento on vain tekstin muotoon käännetty kartta [21]. Arabiankielisen kirjallisuuden kääntäminen latinaksi, joka käynnistyi samanaikaisesti sekä Espanjassa että Sisiliassa 1100-luvun alussa, ei lisännyt kristittyjen oppineiden tietoja Afrikasta. Syynä lienee se, että kääntäjien mielikiinto oli valikoiva. Arabiasta käännetyt tekstit käsittelivät etupäässä astronomiaa, lääketiedettä ja muita käytännöllisiä tieteenaloja, sekä antiikin kreikkalaista filosofiaa, jonka avulla voitiin perustella kristinuskon opinkappaleita entistä paremmin [22]. Arabialaisia karttoja ja maantieteellisiä teoksia ei sen sijaan näytä liikkuneen keskiajan Euroopassa lainkaan [23]. Esimerkiksi al-Idrisin kuuluisa “Rogerin kirja”, jonka hän kirjoitti arabiaksi Sisilian normanni-kuninkaan Roger II:n hovissa vuonna 1154, opittiin tuntemaan kristityssä Euroopassa vasta 1600-luvulla. Islamilaisessa maailmassa al-Idrisiä oli tällöin kunnioitettu jo pitkään maantieteen suurimpana auktoriteettina [24]. alkuun Ajankohtaisten tietojen saamista esti islamilaisen maailmanvallan laajentuminen Pohjois-Afrikkaan, mikä oli irroittanut alueen kristinuskon ja latinankielisen kulttuurin vaikutuspiiristä [25]. Sitä ennen Pohjois-Afrikka, etenkin nykyisen Tunisian alue (Africa Proconsularis), oli luettu Rooman keisarikunnan ydinalueisiin. Vaikka yhteydet Välimeren molemmin puolin eivät varhaiskeskiajalla tyystin katkenneet, kesti kauan ennen kuin kristittyjä eurooppalaisia vieraili Pohjois-Afrikassa muutoin kuin orjina tai sotavankeina [26]. Tärkeä muutos Välimeren alueen taloudellisissa ja poliittisissa suhteissa tapahtui 1000-luvun alkupuoliskolla. Tällöin Italian kauppakaupunkien laivastot tekivät ensimmäiset iskunsa Pohjois-Afrikan rannikolle, mikä ennakoi sotilaallisen yliotteen siirtymistä läntisellä Välimerellä pysyvästi kristityille. Muutoksen taustalla oli umaijidien vallan romahtaminen islamilaisessa Espanjassa, mikä mahdollisti reconquistan käynnistymisen Iberian niemimaalla, myös arabien oman merimahdin taantuminen. Mitään täsmällistä selitystä ei jälkimmäiselle ilmiölle vielä tiedetä [27]. Ensimmäiset sopimukset Italian kauppakaupunkien ja koko islamilaista länttä eli Mahgrebia ja Andalusiaa hallinneiden almohadien (1147–1269) kanssa solmittiin jo 1100-luvun puolivälissä [28]. Sopimusten nojalla alkoi Pohjois-Afrikan tärkeimpiin satamakaupunkeihin syntyä kristittyjen kauppiaiden pysyviä siirtokuntia, joita kutsuttiin arabiankielisellä nimellä funduq. Siirtokunta muodosti muurein rajatun yhteisöm, jossa oli varastojen ja asuintilojen ohella kappeli ja viinitupa. Sen asukkaisiin ei sovellettu islamilaisen lain määräyksiä vaan kristityt kauppiaat saivat ratkaista keskinäiset kiistansa omien lakiensa mukaan [29]. Järjestelyt tarjosivat historiallisen esikuvan eurooppalaisten myöhemmin Turkissa ja Kiinassa vaatimille eksterritoriaalioikeuksille. Läntisen Välimeren kauppaa oli aluksi hallinnut Pisa, joka kuitenkin menetti asemansa Genovalle ja Aragonia-Katalonialle. Kilpailun kiristyessä kaupan vaikutuspiiri laajeni, ja 1200-luvun lopulla genovalaisia kauppiaita oli asettunut jo Marokon Atlantin rannikon satamiin sekä sisämaan kaupunkeihin [30]. Giovanni di Carignano kertoi saaneensa Guineaa koskevat tietonsa maanmieheltään, joka oli viettänyt useita vuosia Sijilmasassa. Kauppiaiden ohella ajankohtaisia tietoja välittivät kristityt palkkasotilaat, joita Pohjois-Afrikan islamilaiset hallitsijat värväsivät joukkoihinsa. Käytännön aloittivat Marokkoa ja Andalusiaa hallinneet almoravidit (n. 1070–1147). Kristityt palkkasotilaat eivät kaikki olleet pelkkiä hylkiöitä. Osa heistä kuului Espanjan ylhäisimpään aateliin, kuten Kastilian kuninkaan Alfonso X Viisaan (1252–84) veli, prinssi Henrik, joka palveli Tunisin hallitsijaa lähes viiden vuoden ajan [31]. Palkkasotilaat eivät oleskelleet vain rannikon kaupungeissa vaan he liikkuivat myös sisämaassa alueilla, minne kauppiailla ei ollut pääsyä. Lisäksi palkkasotilailla oli hyvät suhteet työnantajiinsa. Jotkut heistä pääsivät korkeisiin asemiin, kuten katalonialainen aatelismies Reverter, joka kuollessaan vuonna 1145 oli almoraviden kaikkien Pohjois-Afrikassa taistelevien joukkojen komentaja [32]. Oman mielenkiintoisen ryhmänsä muodostavat kristityt sotavangit, jotka viettivät useita vuosia Pohjois-Afrikassa odottaen lunnasrahojen maksamista. Sotavankien kaappaaminen oli sekä muslimien että kristittyjen parissa tuottoisa liiketoimi, jota harjoitettiin aina 1800-luvulle asti. Espanjassa syntyi keskiajalla erityisiä hengellisiä järjestöjä, joiden ainoana tarkoituksena oli lunastaa kristittyjä sotavankeja vapaiksi. Tehtävää varten järjestöillä oli pysyviä edustajiaan Pohjois-Afrikan suurimmissa kaupungeissa. Vastaavasti muslimit saattoivat käynnistää heidän kauttaan neuvottelut maanmiestensä lunastamiseksi kristittyjen kaleereilta [33]. Kauppiaiden ja palkkasotilaiden vanavedessä saapuivat pian lähetyssaarnaajat. Lähetystyön aloittivat Marokossa — huonolla menestyksellä — fransiskaanit, joista ensimmäiset kärsivät marttyyrikuoleman 1210-luvulla [34]. Marokon hiippakunta perustettiin vuonna 1225. Sen mahdollisti almohadien heikentyminen Las Navas de Tolosan tappion (1212) myötä. Säilyttääkseen valtansa edes Afrikan puolella almohadi-kalifit tarvitsivat yhä enemmän kristittyjä apujoukkoja. Heidän oli sen vuoksi tehtävä myönnytyksiä, joihin kuului fransiskaanien lähetystyön salliminen [35]. Pisimmälle meni almohadi-kalifi al-Murtada (1248–56). Hän lähetti hätäpäissään paaville kirjeen, jossa lupautui kääntymään kristityksi, jos hän saisi Espanjasta suuren sotajoukon avukseen taistelussa kapinoivia marinideja vastaan [36]. Marokon ohella toinen lähetystyön keskus oli Tunis, jota hallinneet hafsidit olivat joutuneet tunnustamaan Aragonia-Katalonian valloittaja-kuninkaan Jaime I:n (1213–76) yliherruuden. Dominikaanit perustivat vuonna 1250 Tunisin kaupunkiin koulun, jossa opiskeltiin arabian kieltä ja tutkittiin islamin oppia [37]. Mitään pysyviä tuloksia Pohjois-Afrikassa toimineet mendikantit eivät saaneet aikaan, ja suurin osa heistä keskittyi pelkästään kristittyjen kauppiaiden ja palkkasotilaiden sielunhoitoon [38]. Eurooppalaisten kontaktit eivät rajoittuneet Pohjois-Afrikassa vain paikallisiin arabeihin vaan he kohtasivat siellä myös mustia afrikkalaisia. Orjia oli tuotu Länsi-Afrikasta Välimerelle 700-luvulta lähtien. Kristittyjen rinnalla Maghrebin hallitsijoiden joukoissa taisteli paljon mustia palkkasotilaita [39]. Islamin levittyä Saharan eteläpuolelle 1000-luvun lopulla alkoi Välimerelle saapua länsiafrikkalaisia pyhiinvaeltajia. Andalusialainen maantieteilijä al-Zuhri kirjoitti 1100-luvun puolivälissä, että Espanjaan oli saapunut joukko islaminuskoisia mustia mahtimiehiä Ghanasta. Kotimaassaan heidän sanottiin uhranneen suuria summia pyhään sotaan pakanoita vastaan. Voimme olettaa, että heidän tarkoituksensa oli Espanjassa sama eli taistella vääräuskoisia vastaan [40]. Islaminuskoon kääntyneiden länsiafrikkalaisten hallitsijoiden pyhiinvaellukset Mekkaan yleistyivät 1200-luvun lopulla. Heidän reittinsä kulki tavallisesti Saharan keskiosien keitaiden kautta Kairoon. Ensimmäinen luotettava lähdemaininta koskee Malin hallitsijaa Mansa Walia, jonka väitetään vierailleen Kairossa sulttaani al-Zahir Baybarsin hallituskaudella (1260–77) [41]. Kuuluisin on Mansa Musan pyhiinvaellus, joka on säilynyt hyvin dokumentoituna samanaikaisissa egyptiläisissä lähteissä. Mansa Musa saapui seurueineen Kairoon vuonna 1324 [42]. Tapahtumaa oli varmasti todistamassa italialaisia kauppiaita, sillä Kairo oli itäisen Välimeren maustekaupan keskus. Mustien maan kuningas Musse Melly mainitaan genovalaisessa portolaanissa ensimmäisen kerran jo vuonna 1339 [43]. Diplomaattiset suhteet Malin ja Marokon välille solmittiin niinikään 1300-luvun puolivälissä. Lähetystöt vierailivat säännöllisesti valtakuntien pääkaupungeissa. Oletus italialaisten
kauppiaiden ja mustien länsiafrikkalaisten kohtaamisesta
myöhäiskeskiajalla perustuu vain todennäköisyyteen;
mitään lähteitä heidän mahdollisista tapaamisistaan
ei ole säilynyt. Tilanne ei välttämättä ollut
erilainen kuin myöhempinä aikoina. Muuan ranskalainen välskäri,
joka oli joutunut vuonna 1668 pohjoisafrikkalaisten
merirosvojen vangiksi, tutustui Tripolissa Bornun
kuninkaan veljenpoikaan. Tapaamisten pohjalta välskäri
kirjoitti Bornun valtakunnan historian, jota tosin ei
painettu kuin vasta vuonna 1919 [44]. Vuonna 1789 eräs Tripolissa asunut
englantilainen nainen tallensi päiväkirjaansa, että hän
oli tavannut sangen sivistyneen mustan ruhtinaan, jolla
oli erinomaiset tiedot Euroopan oloista. Ruhtinas oli pysähtynyt
Tripolissa paluumatkallaan Tunisista kotimaahansa Bornuun.
Tapaamista oli varmasti helpottanut se, että yksi
ruhtinaan vaimoista puhui sujuvasti italiaa [45]. Siellä on kultaa Mielikuvia Saharan eteläpuolisesta Afrikasta hallitsi myöhäiskeskiajalla ennen kaikkea usko sen mittaamattomiin rikkauksiin. Mielikuvan taustalla oli se tosiasia, että Pohjois-Afrikan arabien tiedettiin tuovan jostain autiomaan takaa runsaasti kultaa. Tämän tiedon merkitystä 1400-luvun löytöretkien käynnistymiselle ei pidä aliarvioida: portugalilaiset eivät purjehtineet tuntemattomaan. Saksalainen humanisti Hieronymus Münzer, joka vieraili Portugalin hovissa vuonna 1494, tallensi Henrik Purjehtijaan liittyvän perimätiedon: [46] «Koska hän tiesi, että Tunisin hallitsija sai joka vuosi suuren määrän kultaa, Henrik lähetti vakoilijoitaan Tunisiin, ja saatuaan näin selville, että tämä hallitsija lähetti eteläiseen Etiopiaan kauppiaita, jotka vaihtoivat siellä tavaransa kultaan ja orjiin, prinssi päätti tehdä maitse saman, minkä Tunisin hallitsija oli tehnyt vuosikausia maitse.» On arvioitu, että ennen Uuden maailman löytämistä jopa kaksi kolmasosaa kaikesta Välimerellä liikkuneesta kullasta olisi ollut peräisin Länsi-Afrikasta [47]. Mielipiteet arabien tuoman kullan alkuperästä vaihtelivat kristittyjen parissa. Oppineiden munkkien mukaan kulta oli peräisin jättiläismuurahaisilta, jotka kaivoivat sitä maasta jossain "Etiopiassa" tai Niilin yläjuoksulla [48]. Herefordin maailmankartassa muurahaiset on kuvattu työssään basiliskin ja muiden hirvuiöiden rinnalla. Kultaa kaivavat jättiläismuurahaiset palautuvat Herodotokseen, joka sijoitti ne alunperin Intiaan ("Historiateos", 3.102) [49]. Tarina esiintyy myös latinankielissä lähteissä. Afrikkaan muurahaiset siirsi Solinus (Collectanea, 30.23), joka oli yksi keskiajan suosituimmista lähteistä [50]. Toinen yhtä populaari lähde muurahaisille oli kirje, jossa salaperäinen pappiskuningas Johannes kuvaili valtakuntaansa. Kirje oli lähetetty Bysantin keisarille vuonna 1165 [51]. Vaikka Johanneksen valtakunnan kuviteltiin aluksi sijaitsevan idässä, yhdistettiin se 1300-luvulta lähtien Afrikkaan. Portolaanien mukaan kulta oli peräisin suuren järven keskellä sijaitsevalta Palolus-nimiseltä saarelta, jonka kartanpiirtäjät sijoittivat Länsi-Afrikkaan Timbuktun kaupungin lähistölle. Vaikka kartanpiirtäjillä ei ollut mitään tietoa kullan todellisesta alkuperästä, Palolus-saaren sijainti oli sikäli oikea, että Timbuktu oli 1300-luvulla Pohjois-Afrikkaan suuntaavien karavaanien lähtöpiste. Ensimmäisen kerran Palolus-saari mainitaan Carignanon portolaanissa, ja siitä lähtien se oli erottamaton osa Afrikan maantiedettä aina uudelle ajalle asti [52]. Myöhemmin 1700-luvulla Paloluksen aseman peri Bambuk, joka on yksi Länsi-Afrikan suurimmista kultakentistä, vaikka eurooppalaisten odotukset sen rikkauksista olivat ylimitoitettuja [53]. Nimen "Palolus" etymologia on kiinnostava. Kauppatermi aurum de palola esiintyy genovalaisissa lähteissä jo 1100-luvulla, ja sillä tarkoitettiin Pohjois-Afrikasta tuotua kultaa. Termi perustuu italiankieliseen sanaan paglia eli epäpuhdas. Aurum de palola tarkoitti siis puhdistamatonta kultaa, jota arabit kutsuivat nimellä tibr [54]. Arabialaisten maantieteilijöiden mukaan kulta oli peräisin Mustien maassa sijaitsevalta Niilin läntisen haaran ympäröimältä saarelta, jota he kutsuivat nimellä Wangara tai Jazirat al-tibr. Jälkimmäinen nimitys tarkoittaa kirjaimellisesti "puhdistamattoman kullan saarta"; keskiajan latinaksi Insula Palola. Todellisuudessa arabien Wangara ja portolaanien Palolus viittasivat Nigerin sisämaan tulva-alueeseen (Macina). Tämä alue ei tuottanut kultaa, mutta sieltä oli hyvät liikenneyhteydet kaikkiin Länsi-Afrikan tärkeimpiin kultakenttiin sekä Saharan karavaanikaupan terminaaleihin [55]. Toinen lähde nimelle "Palolus" löytyy antiikin kirjallisuudesta. Strabonin mukaan Lyydiassa, Vähässä Aasiassa, sijaitsi Pactolus-niminen joki, josta löytyi runsaasti kultaa. Tämä joki oli ollut Kroisoksen rikkauksien lähde (Geographika, 13.4.5). Vaikka Strabon oli Herodotoksen tavoin tuntematon keskiajan kristityille oppineille, Pactolus eli "Kultajoki" mainitaan myös keskiajalla tunnetuissa antiikin lähteissä, muun muassa Solinuksella (Collectanea, 40.10). Latinankielisessä kirjallisuudessa Pactolus-jokea käytettiin rikkauden vertauskuvana [56]. Portolaanien piirtäjät olivat varmasti tietoisia tästä traditiosta, sillä he käyttivät usein nimeä Riu del Oro eli "Kultajoki" Palolus-saaren synonyymina [57]. Ensimmäinen dokumentoitu yritys löytää suora yhteys Euroopasta Guineaan tapahtui toukokuussa 1291, jolloin genovalaiset Vivaldin veljekset lähtivät purjehtimaan Marokon Atlantin rannikkoa kohti etelää. Veljekset katosivat laivoineen mutta muista heidän yrityksestään säilyi pitkään. Vuonna 1455 Portugalin lipun alla purjehtinut genovalainen Antonio Usodimare väitti kohdanneensa Gambia-joella Vivaldien miehistön jälkeläisiä [58]. Vuonna 1336 genovalainen Lancelotto Malocello onnistui purjehtimaan Kanarian saarille. Viisi vuotta myöhemmin saarilla vieraili toinen genovalainen merenkävijä, Niccoloso da Recco [59]. Heidän esimerkkinsä kannustamana katalaani Jacme Ferrer yritti purjehtiä vuonna 1346 Guineaan onnistumatta aikeessaan [60]. Ranskankielisessä kirjallisuudessa yhä esiintyvät väitteet, joiden mukaan normandialaiset kauppiaat olisivat "löytäneet" Länsi-Afrikan jo sata vuotta ennen portugalilaisia, ovat pelkkää mielikuvituksen tuotetta [61]. Ensimmäinen eurooppalainen merenkävijä, joka todistettavasti saavutti Senegal-joen suun, oli portugalilainen Nuńo Tristćo vuonna 1444 [62]. Joitakin yrityksiä päästä Guineaan tehtiin myös maitse. Romaanissaan Blanquerna Ramon Llull kertoo mielenkiintoisen tarinan: [63] «Kardinaali jakoi maailman kahteentoista osaan ja lähetti matkaan kaksitoista lähettilästä, joiden tehtävänä oli ottaa selvää kunkin alueen tilasta. Tapahtui niin, että yksi kardinaalin lähettiläistä matkusti etelään ja kohtasi karavaanin, jossa oli kuusi tuhatta kamelia, kaikki lastattuina suolalla. Karavaani lähti Tibalbertin kaupungista ja suuntasi siihen maahan, mistä Damiatan joki saa alkunsa. Lähettiläs tapasi siellä niin paljon ihmisiä, että kaikki suola myytiin viidessätoista päivässä. Nämä ihmiset ovat kaikki mustia ja palvovat epäjumalia. He ovat luonteeltaan ystävällisiä pitävät oikeudenmukaisuutta suuressa arvossa ja surmaavat jokaisen, jonka he huomaavat valehtelevan. He pitävät kaikkea omaisuuttaan yhteisenä. Siinä maassa on suuren järven keskellä saari ja tällä saarella elää lohikäärme, jolle ihmiset uhraavat palvoen sitä jumalanaan.» Tarinan perusteella on väitetty, että joku fransiskaani — tai jopa Llull itse — olisi vieraillut Niger-joella jo ennen vuotta 1283 [64]. Periaatteessa tällainen matka olisi ollut mahdollinen, sillä fransiskaanit saivat näihin aikoihin liikkua kohtuullisen vapaasti Pohjois-Afrikassa. On kuitenkin muistettava, että Blanquerna ei ole historiallinen dokumentti, vaikka siihen sisältyy viittauksia Llullin omakohtaisiin kokemuksiin [65]. Llull teki kolme lähetysmatkaa Pohjois-Afrikkaan vuosina 1292, 1307 ja 1314–15. Hän oli myös perehtynyt arabiankieliseen kirjallisuuteen, mikä selittänee hänen varsin todenmukaisen kuvauksensa Saharan karavaanikaupasta ja Mustien maasta. Sama pätee Libro del Conosēimienton tuntemattomaan kirjoittajaan. Omien sanojensa mukaan espanjalainen fransiskaani olisi kiertänyt koko tunnetun maailman aina Tiibettiä ja Siperiaa myöten (Suomea hän ei mainitse lainkaan). "Mandevillen matkoihin" verrattuna Libro del Conosēimienton on huomattavan realistinen ja siitä puuttuvat ajalle tyypilliset kuvaukset maanpäällisestä paratiisista ja erilaisista hirviöistä. Vaikka kirjoittaja on selvästi lainannut suuren osan tiedoistaan olemassaolevista eurooppalaisista ja arabiankielisistä teksteistä, hänen kuvauksensa Pohjois-Afrikasta ja Mustien maasta sisältää paljon yksityiskohtia, joita ei esiinny muissa samanaikaisissa lähteissä. Onkin arveltu, että espanjalainen fransiskaani olisi itse vieraillut ainakin Marokossa ja ehkä jopa läntisessä Saharassa [66]. Kaikki keskiaikaiset tutkimusmatkailijat eivät olleet italialaisia tai mendikantteja. Vuonna 1402 ranskalaisen ritarin Anselm d’Ysalguierin kerrotaan matkustaneen Saharan yli Nigerille, Gaon kaupunkiin. Siellä hän avioitui kauniin Salucasaļs-nimisen mustan prinsessan kanssa. Yksitoista vuotta myöhemmin koti-ikävän vaivaama Anselm palasi perheineen kotikaupunkiinsa Toulouseen. Tarina esiintyy Toulousen kaupungin historiasta kertovassa kronikassa, joka painettiin ensimmäisen kerran vuonna 1687 [67]. Tarinalla voi olla todellisuuspohja, sillä se sisältää mielenkiintoisia yhtymäkohtia 1600-luvulla Timbuktussa kirjoitettuihin kronikoihin, joita Anselmin tarinan ranskalainen kertoja ei ole voinut tietää [68]. Niinikään Ysalguierit on tunnettu gascognelainen aatelissuku, jonka jäsenet kunnostautuivat satavuotisessa sodassa [69]. Anselm on voinut osallistua normandialaisen Jean de Béthancourtin retkikuntaan, joka valloitti Kanarian saariin kuuluvan Lanzaroten vuonna 1402. Tiedetään, että osa Béthancourtin miehistä oli Gascognesta. He tekivät myös ryöstöretkiä läntisen Saharan rannikolle. Ehkä Anselm jäi vangiksi yhdellä näistä retkistä ja päätyi sitä tietä Nigerille [70]? Varmaa on kuitenkin se, että genovalainen Antonio Malfante vieraili Tuatin keitaalla, Saharan keskiosissa, vuonna 1447, sillä hänen kirjeensä työnantajalleen on säilynyt. Keitaalla Malfante tapasi arabin, joka oli viettänyt useita vuosia Timbuktussa [71]. Samaa ei voi sanoa firenzeläisen kauppiaan Benedetto Dein väitteestä, jonka mukaan hän olisi käynyt Timbuktussa vuonna 1470 [72]. On mahdotonta nimetä ensimmäistä eurooppalaista, joka olisi saavuttanut Timbuktun. Portugalilaiset perustivat 1480-luvulla kauppa-aseman Wadaniin, läntisen Saharan sisäosiin, ja joku heidän tiedustelijoistaan on hyvin saattanut käydä Timbuktussa asti [73]. Marokkolaisissa joukoissa, jotka miehittivät Timbuktun vuonna 1591, oli runsaasti espanjalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia renegaatteja [74]. Ensimmäinen tutkimusmatkailija, joka saavutti Timbuktun, oli skotti Alexander Gordon Laing vuonna 1826. Löytöretkien aikakausi merkitsi paradoksaalisesti
Afrikkaa kohtaan tunnetun mielenkiinnon laantumista,
vaikka uutiset portugalilaisten purjehduksista olivat
houkutelleet jopa tanskalaisia seikkailijoita
osallistumaan näille retkille [75]. Saavutettuaan viimein Guinean kultamaan
1480-luvulla portugalilaiset huomasivat, että tarinat
sen rikkauksista olivat suurelta osin liioiteltuja. Pitkällisistä
ponnisteluistaan huolimatta he eivät onnistuneet kääntämään
sisämaassa käytyä kultakauppaa kokonaan Atlantin
rannikolle, pois Saharan karavaaniteiden terminaaleista.
Toisaalta valloitukset Uudessa maailmassa sekä Intian
maustekauppa näyttivät tarjoavan paljon suurempia
voittoja pienemmillä riskeillä. Uusi aika purjehti Hyväntoivonniemen
ohi. Vaikka eurooppalaiset eivät vetäytyneet Guineasta
— 1600-luvulla sellaisetkin maat kuin Ruotsi,
Tanska, Brandenburg ja Kuurinmaan herttuakunta perustivat
omia kauppa-asemiaan Länsi-Afrikan rannikolle —
Afrikka tavallaan unohdettiin kolmeksi vuosisadaksi.
Voidaan silti sanoa, että ilman varmuutta Guinean kullan
olemassaolosta portugalilaiset tuskin olisivat lähteneet
seikkailemaan Atlantille. Näillä retkillä saadut
kokemukset mahdollistivat purjehdukset uusille,
tuntemattomille vesille, mikä lopulta johti Euroopan
maailmanlaajuiseen ekspansioon [76]. Kristittyjä liittolaisia Kullan ohella toinen yhtä tärkeä mielikuva oli ajatus Afrikasta pappiskuningas Johanneksen kotimaana. Siellä siis uskottiin asuvan kristittyjä, joista toivottiin liittolaisia taistelussa muslimeja vastaan [77]. Tämän mielikuvan tärkeys näkyy selvästi Gomes Eanes da Zuraran (n. 1404–74) kronikassa, joka on vanhin säilynyt portugalilaisten löytöretkistä kertova lähde. Kuvaillessaan Henrik Purjehtija motiiveja lähettää laivoja Guineaan, Zurara kertoo: [78] «Koska niiden kolmenkymmenen ja yhden vuoden aikana, jona prinssi oli käynyt sotaa maureja vastaan, hän ei ollut tavannut oman maansa ulkoupuolelta sellaista kristittyä kuningasta tai ruhtinasta, joka rakkaudesta Jeesukseen Kristukseen olisi auttanut häntä tässä sodassa, hän halusi saada selville, olisiko näissä maissa [Afrikassa] kristittyjä kuninkaita, joita elähdyttäisi aito rakkaus Kristukseen, ja jotka auttaisivat häntä taistelemaan uskon vihollisia vastaan.» Alunperin Johanneksen valtakunnan oli kuviteltu sijaitsevan "ensimmäisessä" Intiassa eli Keski-Aasiassa. Myöhemmin se sijoitettiin Siperiaan, suurkaanin valtakunnan taakse. Aasiaa koskevien tietojen lisääntyessä Johanneksen valtakunta siirtyi vähitellen "kolmanteen" Intiaan eli Koillis-Afrikkaan, missä sille löytyi todenmukainen vastine Etiopian kristitystä valtakunnasta. Salomonidien dynastia oli 1270-luvulla yhdistänyt Etiopian pitkään kestäneen hajaannuksen jälkeen. Ensimmäisen kerran Johannes mainitaan Afrikan yhteydessä genovalaisen Angelino Dulcertin portolaanissa vuodelta 1339: Mansa Musan ohella karttaan on kuvattu toinenkin mahtava musta monarkki nimeltään Prete Iane christianus niger [79].Vielä selvemmin Johanneksen sijoitti Etiopiaan Libro del Conosēimienton kirjoittaja [80]. Kristinuskolla on pitkät perinteet Etiopiassa. Kerrotaanhan jo Apostolien teoissa, kuinka Filippos kastoi Gazan tiellä Etiopian kuningattaren eli kandaken hoviherran (8:26–39). Kreikkalaiset tosin käyttivät nimitystä "Etiopia" varsin väljästi tarkoittamaan koko sitä osaa Afrikasta, jota asuttivat tummaihoiset ihmiset, ja Filippoksen kastama hoviherran saattoi siten olla yhtä hyvin Nubiasta [81]. Etiopialaisen perinteen mukaan apostoli Matteus olisi tuonut heille kristinuskon. Ensimmäiset varmat merkit kristinuskosta tavaan Etiopiasta 300-luvun lopulta. Kristinuskon myötä Etiopia säilytti yhteytensä Välimeren maailmaan myös keskiajalla [82]. Nikean kirkolliskokouksen päätöksen mukaan Etiopian monofysiittinen kirkko oli Aleksandrian patriarkan alainen. Päätös tosin oli väärennös mutta se hyväksyttiin totena Etiopiassa. Lisäksi Etiopian kirkon päämiehen eli abunan oli aina oltava egyptiläinen munkki. Käytännössä se tarkoitti, että abunan kuoltua Etiopian keisarin oli lähetettävä viipymättä lähetystö Aleksandriaan noutamaan hänen seuraajaansa. Alistussuhde säilyi senkin jälkeen, kun Egyptistä oli tullut osa islamilaista maailmanvaltaa, ja se oli voimassa aina vuoteen 1959 asti. Toinen tärkeä tekijä, mikä yhdisti Etiopian Välimeren maailmaan, oli pyhiinvaellus. Etiopialaisia pyhiinvaeltajia vieraili säännöllisesti Jerusalemissa, jonne syntyi heidän pysyvä yhteisönsä. Viimeistään 1200-luvun alussa etiopialaisilla oli siellä oma kirkkonsa. Vaikka virallisesti monofysiitteja pidettiin läntisessä kristikunnassa harhaoppisina, arkielämässä ristiritarien ja etiopialaisten välit olivat hyvät. Vielä 1560-luvulla muuan Jerusalemissa vieraillut portugalilainen fransiskaani kertoi "harhaoppisten" etiopialaisten suhtautuvan katolisiin paljon ystävällisemmin verrattuna "skismaattisiin" kreikkalaisiin ja georgialaisiin [83]. Etiopialaisia pyhiinvaeltajia liikkui 1200-luvulla muuallakin itäisellä Välimerellä Kyprosta ja Bysanttia myöten. Ranskalainen ritari Robert de Clari kertoo Konstantinopolin valloitusta (1204) kuvailevassa kronikassaan, että kaupungissa majaili "nubialainen kuningas", joka oli matkalla Roomaan ja Santiago de Compostelaan [84]. Kyseisin kuninkaan henkilöllisyyttä on mahdoton selvittää säilyneiden nubialaisten lähteiden avulla [85]. Todellisuudessa hän lienee ollut etiopialainen aatelismies. Italiaan ensimmäisiä etiopialaisia saapui aikaisintaan 1300-luvun alussa. Etiopian keisarin Voddomaradegin (Wedem Ar‘ad, 1299–1314) kerrotaan lähettäneen vuonna 1306 kolmenkymmenen hoviherran lähetystön tarjoamaan "Espanjan kuninkaalle" apua taistelussa muslimeja vastaan. Espanjaan lähettiläät eivät koskaan päässeet, mutta paavi Klemens V:n (1305–14) on usein väitetty ottaneen heidät vastaan Avignonissa [86]. Niinikään Giovanni di Carignanon sanotaan tavanneen heidät Genovassa [87]. Lähetystön historiallisuus on kyseenalainen, sillä se mainitaan italialaisissa lähteissä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1483 [88]. Varmaa sen sijaan on, että etiopialainen lähetystö vieraili Venetsiassa vuonna 1402, ja neljän etiopialaisen munkin tiedetään osallistuneen Firenzen kirkolliskokoukseen vuonna 1441. Seuraavan vuosisadan alussa Roomassa eli jo huomattava etiopialainen yhteisö Medici-paavi Leo X:n suojeluksessa [89]. Mielenkiintoisin on se lähetystö, jonka Etiopian keisari Ishaq lähetti tapaamaan Aragonian kuningasta Alfonso V:ttä [90]. Lähetystö saapui Valenciaan joko 1427 tai 1428. Epävirallisia kosketuksia maiden välillä oli ollut jo aikaisemmin. Aragonia hallitsi tällöin Välimereltä aina Kataloniasta Kykladeille, ja sillä oli läheiset kaupalliset suhteet Egyptiin. Etiopian keisarin tavoitteena oli solmia liitto Aragonian kanssa muslimeja vastaan. Ajatus herätti vastakaikua Aragonian hovissa, sillä Alfonso V:llä oli suurisuuntaisia suunnitelmia laajentaa valtaansa itäisellä Välimerellä. Valtakuntien välinen liitto oli tarkoitus vahvistaa molemminpuolisin aviositen: Aragonian vallanperijä olisi nainut etiopialaisen prinsessan ja keisari Ishaq puolestaan Alfonso V:n sisaren. Järjestelyt osoittavat, että Etiopiaa kohdeltiin Aragoniassa varteenotettavana sopimuskumppanina. Lähetystö kertoo myös, että Etiopiassa oltiin tällöin hyvin perillä Välimeren poliittisesta tilanteesta. Hankkeesta ei tullut mitään, sillä myönteistä vastausta viemään lähtenyt aragonialainen lähetystö ei koskaan päässyt perille Etiopiaan. Uudelleen yhteys maiden välille saatiin avattua vasta vuonna 1450, jolloin keisari Zara Yaq‘obin lähettiläät saapuivat Aragonian hallitsemaan Napoliin. Alfonso V lähetti kaksi uutta lähetystöä Etiopiaan vuosina 1452 ja 1453, mutta kumpikaan niistä ei saavuttanut päämääräänsä. Mitään konkreettisia tuloksia näiden maiden välisistä kosketuksista ei siis seurannut. Ajatus Etiopiasta kristikunnan liittolaisena ei silti hävinnyt: vuonna 1513 Portugalin siirtomaavallan luoja Afonso de Albuquerque suunnitteli valloittavansa Mekan etiopialaisen armeijan avulla. Samanaikaisesti kristittyjä eurooppalaisia alkoi saapua Etiopiaan. Vuonna 1290 genovalaiset kauppiaat saivat Egyptin sulttaanilta luvan purjehtia Niiliä pitkin Nubiaan [91]. Libro del Conosēimienton mukaan Dongolan hiippakunta olisi perustettu 1300-luvun alussa [92]. Väite tuskin pitää paikkansa, vaikka yksittäisiä mendikantteja liikkui alueella, kuten fransiskaani Niccolņ da Poggiponsi, joka vieraili Nubiassa 1350-luvulla [93]. Kahdeksan dominikaanin lähetystön väitetään matkustaneen Etiopiaan vuonna 1316 [94]. He tuskin pääsivät perille. Varmaa kuitenkin on, että 1300-luvun alkupuolelta lähtien useita katalonialaisia, italialaisia ja kreikkalaisia käsityöläisiä asettui Etiopiaan. Vain harvat heistä palasivat koskaan takaisin, eikä heidän kokemuksistaan ole säilynyt mitään lähteitä [95]. Ranskalaisen Berryn herttuan lähetystön väitetään vierailleen Etiopiassa noin vuonna 1432 [96]. Ensimmäinen portugalilainen lähetystö saavutti Etiopian vuonna 1520 ja se viipyi siellä kuusi vuotta. Lähetystöön kuului pappi Francisco Alvares, joka kirjoitti yksityiskohtaisen kuvauksen näkemästään [97]. Alvaresin teoksen myötä Etiopiasta tuli lopultakin osa tunnettua maailmaa. Pappiskuningas Johanneksen valtakuntaa ei etsitty vain Etiopiasta. Huhuja mahtavasta kristitystä monarkista kuultiin myös Länsi-Afrikan rannikolla. Vuonna 1488 senegalilainen mahtimies Bemoi kertoi portugalilaisille, että kaukana sisämaassa eli mose-niminen sotaisa kansa, joka tavoiltaan muistutti kristittyjä. Kertomus herätti Portugalin hovissa suurta kiihtymystä. Kuningas Juhana II oli varma, että moset ovat hänen kaimansa eli Johanneksen vasalleja [98]. Portugalilaiset lähettivät useita tiedustelijoita ottamaan selvästä tästä kansasta, mutta kukaan heistä ei tiettävästi palannut takaisin [99]. Todellisuudessa Bemoin kuvailemat moset olivat Voltan alueen mosseja, joiden sotaretket aiheuttivat 1400-luvun puolivälissä suurta hävitystä eri puolilla Länsi-Afrikkaa aina Timbuktua myöten. Vielä jännittävempiä huhuja portugalilaiset kuulivat Beninissä, jonne he olivat saapuneet muutamaa vuotta aikaisemmin. Paikallisten asukkaiden mukaan sisämaassa hallitsi mahtava kuningas nimeltään Ogané, "jota pakanat kunnioittavat yhtä paljon kuin kristityt paavia", kuten historioitsija Joćo de Barros (1496–1570) kertoo. Vasalleilleen Ogané lähetti ylivaltansa merkiksi ristin. Tiedot vahvisti lähetystö, jonka Beninin kuningas lähetti Lissaboniin vuonna 1540. Portugalilaiset olivat jälleen varmoja, että kyseessä oli Johanneksen valtakunta [100]. Modernin tulkinnan mukaan Ogané viittaisi Oyon hallitsijaan eli ifeen, jolla oli tärkeä asema yorubien palvoman Ogun-jumalan kultissa [101]. Toisen selityksen mukaan Ogané tarkoittaisi Bornua — mallorcalaisten kartanpiirtäjien Organaa — jonka vaikutusvalta ulottui laajimmillaan 1500-luvulla nykyisen Nigerian keskiosiin [102]. Vastaavia huhuja kuultiin myöhemmin Pohjois-Afrikassa. Vuonna 1698 Ranskan lähettiläs raportoi Tripolista, että hän oli kuullut paikallisten kauppiaiden puhuvan Gorourfan valtakunnasta, jonka asukkaat ovat kristittyjä. Tämä valtakunta sijaitsi Keski-Afrikassa Bornun naapurina, jota vastaan se kävi alituisesti sotaa. Samansisältöisiä tietoja välitti Roomaan muuan Tripolissa asunut fransiskaani. Vuonna 1707 Propaganda Fide päätti lähettää kaksi fransiskaania ottamaan asiasta selvää. Munkkien onnistui ylittää Sahara, ja he pääsivät Katsinaan, missä molemmat kuolivat tauteihin [103]. Vielä vuonna 1796 saksalainen tutkimusmatkailija Friedrich Hornemann piti aiheellisena ilmasti lukijoilleen epäilyksensä siitä, että hän kohtaisi ennestään tuntemattomia kristittyjä kansoja Afrikan sydämestä [104]. Huomautus ei ollut aiheeton, sillä monet hänen aikalaisistaan uskoivat lujasti, että Afrikan sisäosista voisi löytyä paitsi kristittyjä myös eläviä jäänteitä muinaisen Egyptin ja Karthagon sivilisaatioista [105]. Myös keskiaikaisissa arabiankielisissä lähteissä esiintyy mainintoja Länsi-Afrikassa asuvista kristityistä. Vuonna 1335 egyptiläinen historioitsija Ibn al-Dawadari kertoi lukijoilleen, että Malin valtakunnan rajalla eli mustia kristittyjä. Kulta oli peräisin heidän maastaan. Toistuvista yrityksistä huolimatta näitä kristittyjä ei oltu onnistuttu käännyttämään muslimeiksi. Tietonsa Ibn al-Dawadari oli saanut maanmieheltään, joka oli tavannut Mansa Musan tämän vieraillessa Kairossa yksitoista vuotta aikaisemmin [106]. Vuonna 1526 Leo Africanus — Granadasta kotoisin ollut mauri, joka päätyi monien värikkäiden vaiheiden kautta paavi Leo X:n hoviin — väitti italialaisille isännilleen, että Bornun itäisenä naapurina sijaitsevan Gaogan kuningaskunnan asukkaat olisivat kopteja [107]. Nämä kaikki toisistaan riippumattomat lähteet tuskin todistavat, että Länsi-Afrikan sisäosissa olisi todella elänyt kristittyjä, jotka olisivat menettäneet uskonsa ennen eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden saapumista 1800-luvun alkupuolella. Eurooppalaisiin lähteisiin on vaikuttanut ennen kaikkea keskiajalta periytynyt toive löytää tarunomainen Johanneksen valtakunta. Siihen liittyen kaikki viitaukset esimerkiksi ristin käyttöön joko koristeena tai uskonnollisena symbolina haluttiin tulkita todisteina kristittyjen olemassaolosta. Ornamenttina risti esiintyy eri puolilla Afrikkaa (esimerkiksi mossien parissa) ilman, että sillä olisi mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Tosin on mahdollista, että joitakin piirteitä kristillisistä rituaaleista ja symboleista olisi vähitellen kulkeutunut Pohjois-Afrikasta etelään Saharan tuaregien mukana. Nykyään islaminuskoiset tuaregit käyttävät yhä ristiä koristeenaan ja heidän kielessään on säilynyt kristinuskosta lainattuja, latinaan palautuvia sanoja [108]. Samankaltainen tulkintavirhe, joskin eri syistä, on varmasti
tapahtunut arabiankielisissä lähteissä. Useimmilla
Pohjois-Afrikan ja Egyptin arabeista oli etenkin
keskiajalla varsin pintapuoliset tiedot kristityistä ja
heidän tavoistaan—länsiafrikkalaisista muslimeista
puhumattakaan. Mansa Musa tuskin itse väitti, että hänen
valtakuntansa rajoilla asuisi kristittyjä. Hän lienee käyttänyt
joitakin sellaisia ilmaisuja, jotka häntä haastatellut
egyptiläinen virkamies (tai Ibn al-Dawadari) on yhdistänyt
mielessään kristittyihin. Elihän Egyptissä kopteja. Tämä
selittäisi myös huhut Gorourfan valtakunnasta:
jokin piirre Bornun muslimien kertomuksissa kotimaansa
oloista sai heidän pohjoisafrikkalaiset uskonveljensä
olettamaan, että Keski-Afrikassa asuisi kristittyjä.
Samalla tavoin 1500-luvun portugalilaisissa lähteissä
kutsutaan eräitä länsiafrikkalaisia väestönryhmiä
"juutalaisiksi", koska heidän
yhteiskunnallinen asemansa muistutti portugalilaisten
silmissä juutalaisten asemaa Euroopassa [109]. Entä ne hirviöt? Kolmas keskiajalla vallinnut mielikuva oli ajatus Afrikasta erilaisten hirviöiden ja kummajaisten kotimaana. Siellä kuviteltiin elävän esimerkiksi olentoja, jotka ovat muutoin ihmisen kaltaisia mutta heillä on pää kuin koiralla — tai ei päätä lainkaan — vain yksi silmä tai yksi suunnaton jalka, tai jokin muu yhtä hätkähdyttävä ruumiillinen poikkeavuus. Moiset olennot eivät tietenkään olleet mikään Afrikan yksinoikeus vaan niitä sijoitettiin kaikkialle tunnetun maailman äärirajoille. Afrikan kohdalla hirviöt ja kummajaiset periytyivät suoraan antiikin latinankielisistä lähteistä. Kreikkalaiset maantieteilijät tunsivat huomattavasti vähemmän mielenkiintoa aihetta kohtaan. Vaikutusvaltaisin oli Plinius vanhemman "Luonnonhistoria" (ks. 5.43–46), joka keskiajalla tunnettiin ensisijaisesti Solinuksen lainausten kautta. Erityisen innokas Solinuksen popularisoija oli Vincent Beauvaislainen (k. 1264), jonka oma tietosanakirja kuului keskiajan kopioiduimpiin teoksiin. Kuinka tosissaan keskiajan ihmiset uskoivat hirviöiden olemassaoloon? Ainakaan ne eivät estäneet eurooppalaisia tutkimasta Afrikkaa myöhäiskeskiajalla tai sen jälkeen. Esimerkiksi Pyhä Augustinus suhtautui kysymykseen hyvin epäilevästi. Hänen mukaansa suurin osa hirviöitä koskevista lähteistä oli epäluotettavia. Jos koiranpäisiä ihmisiä kaikesta huolimatta oli olemassa, ne olivat hänen mielestään Aadamin jälkeläisiä ja siten osa ihmiskuntaa (De Civitate Dei, 16.8). Yhtä varauksellinen suhtautuminen aiheeseen oli Libro del Conosēimienton kirjoittajalla. Kuvaillessaan Norjaa hän mainitsee, että maan pohjoisosissa väitetään elävän päättömiä ihmisiä. Samassa yhteydessä hän kuitenkin korostaa, että ei voinut vahvistaa asiaa, koska hän ei itse ole nähnyt tällaisia ihmisiä [110]. Huomionarvoista on se, että espanjalainen fransiskaani ei Afrikan yhteydessä mainitse hirviöitä lainkaan. Oman aikamme tutkijat ovat etsineet hirviöille ja kummajaisille rationaalisia selityksiä. Monet palautuvat epäilemättä Afrikan eläimistöön, kun taas osa on vain liian vilkkaan mielikuvituksen tuotetta keskiajan oppineiden halutessa täyttää Africa nondum cognita — "Geographers in Afric-maps / With Savage-Pictures fill their Gaps, / And o’er inhabitable Downs / Place Elephants for want of Towns", kuten Jonathan Swift (1667–1745) ivasi oman aikansa maantieteilijöitä. Toisaalta erilaiset kasvojen mutilaatiot, kuten ihon arpeuttaminen ja huulten venyttäminen, ovat yleisiä Länsi- ja Keski-Afrikan kansojen parissa. Osa hirviöiden kuvauksista on ymmärrettävä vertauskuvallisina. Esimerkiksi "Esten maailmankartassa" noin vuodelta 1450 on Länsi-Afrikan kohdalle piirretty koiranpäinen musta kuningas. Kuvan vieressä on selitys, että "näitä ihmisiä saraseenit kutsuvat nimellä benicalep, mikä meidän kielellämme tarkoittaa koiran poikaa, koska heidän kasvonsa muistuttavat koiran kuonoa". Selitys on osittain totta. Arabit käyttivät mustista afrikkalaisista toisinaan halventavaa nimitystä "koiran pojat" (banu kalbun) mutta ei sen vuoksi, että heillä olisi todella ollut kuono kuin koiralla, vaan koska mustat olivat pakanoita ja harjoittivat kasvojensa silpomista [111]. Löytöretkistä
huolimatta hirviöt säilyivät osana Afrikan maantiedettä
hämmästyttävän pitkään. Niiden valtakunta vain
siirtyi rannikolta tuntemattomaan sisämaahan. Vielä
1500-luvun alussa portugalilainen Duarte Pacheco
Pereira vakuutti Guinean sisämaassa elävän hännällisiä
koirankuonolaisia sekä karvaisia villi-ihmisiä, joita
antiikin oppineet olivat kutsuneet satyyreiksi [112]. Valistuksen tiedemiehille,
kuten Linnélle ja Buffonille,
karvaiset satyyrit ja hännälliset afrikkalaiset olivat
täyttä totta. Niiden selitettiin syntyvän neekereiden
ja apinoiden parittelun tuloksena. Keskiajalta
periytyvien mielikuvien ohella taustalla vaikutti
orjakaupan puoltajien halu oikeuttaa liiketoimintansa
kiistämällä afrikkalaisten inhimillisyys [113]. Ranskan tiedeakatemiassa
keskusteltiin yhä 1850-luvulla vakavasti hännällisten
afrikkalaisten olemassaolosta [114]. Viimeisimmät "luotettavat"
havainnot heistä ovat tiettävästi oman vuosisatamme
alusta. [2] J.R.S. Phillips, The Medieval Expansion of Europe (Oxford 1988), s. 99–100 ja 119–21. [3] David Woodward, "Medieval Mappaemundi", teoksessa: J.B. Harley & D. Woodward (toim.), The History of Cartography, vol. I (Chicago 1987), s. 304. [4] Näitä lähteitä olivat muun muassa Sallustius (De Bello Jugurthino), Pomponius Mela (De Chorographia), Macrobius (In Somnium Scipionis Exposito), Martianus Capella (De Nuptiis Philologiae et Mercurii) sekä Solinus (Collectanea Rerum Memorabilium). [5] Michael Herkenhoff, Der dunkle
Kontinent. Das Afrikabild im Mittelalter bis zum 12.
Jahrhundert (Pfaffenweiler 1990), s. 10–15. [6] Franēois de Medeiros, L’Occident et l’Afrique (XIIIe-XVe sičcle). Images et représentations (Paris 1985), s. 136–37. [7] Ks. Youssouf Kamal, Monumenta Cartographica Africae et Aegypti (Le Caire 1926–51), vol. IV:1, f. 1078. Ainoa ajankohtainen paikannimi Euroopan ulkopuolelta, joka mainitaan Herefordin kartassa, on Samarkand (George Kimble, Geography in the Middle Ages, London 1938, s. 145). [8] Woodward 1987, s. 286. [9] Tony Campbell, "Portolan charts
from the late thirteenth century to 1500", teoksessa:
J.B. Harley & D. Woodward (toim.), The History of
Cartography, vol. I (Chicago 1987), s. 371–72
ja 398–401. [10] Alkuperäinen kartta tuhoutui toisen maailmansodan aikana ja siitä tunnetaan vain epätäydellinen kopio. Kartan syntyhistoria on ongelmallinen. Carignano on historiallinen henkilö, joka tunnetaan hyvin 1300-luvun genovalaisista lähteistä - tosin ainoassakaan dokumentissa ei viitata hänen mahdollisiin kartografisiin harrastuksiinsa (Campbell 1987, s. 404). [11] Ks. Kamal, Monumenta, IV:1, f. 1139. Nimi "Guinea" esiintyy myös samanaikaisissa espanjalaisissa kronikoissa (José da Silva Horta, "A imagem do Africano pelos portuguesas antes dos contactos", teoksessa: Luķs Albuquerque et al. [toim.], O Confronto do Olhar. O encontro dos povos na época das navegaēoes portuguesas séculos XV e XVI, Lisboa 1991, s. 51). [12] Ks. al-Zuhri, “Kitab al-Jughrafiya”, teoksessa: J.F.P. Hopkins & N. Levtzion (toim.), Corpus of early Arabic sources for West African history (Cambridge 1981), s. 98. [13] Ks. Abu Hamid al-Gharnati, “Tuhfat
al-albab”, teoksessa: Hopkins & Levtzion, Corpus,
s. 132-33; Manuel Dias Belchior, "Sobre a origem do
termo Guiné", Boletim Cultural da Guiné
Portuguesa, xvii (1962), s. 41–56. [14] Michel Abitbol, "Juifs maghrébins et commerce transsaharien du VIIIe au XVe sičcle", teoksessa: Le Sol, la Parole et l’Écrit. Mélanges en hommage ą Raymond Mauny (Paris 1981), vol. II, s. 574–75; Yoro Fall, L’Afrique ą la naissance de la cartographie moderne (XIVe-XVe sičcles) (Paris 1982), s. 32–36. Nimitys Terra Nigrorum on suora käännös arabien käyttämästä ilmaisusta Bilad al-Sudan ("Mustien maa"), joka tarkoitti koko Saharan eteläpuolista Afrikkaa. Nimitys yleistyi eurooppalaisessa kirjallisuudessa 1200-luvun lopulta lähtien (Medeiros 1985, s. 140). [15] Ks. Juan Vernet, "La cartografia nautica, æTiene un origen hispano arabe?", Revista del Instituto Egipcio de Estudios Islįmicos, i (1953), s. 66–68; Campbell 1987, s. 380–84. [16] Nimen "Organa" täsmällistä merkitystä ei tiedetä. On arveltu, että se perustuisi Warglan keitaaseen, joka oli tärkeä karavaanikaupan keskus Saharan pohjoisosissa (Fall 1982, s. 183 ja 209). Toisaalta kartanpiirtäjien kuvaukset Organan kuningaskunnasta sopivat paremmin Bornuun, joka hallitsi suurta osaa Hausamaasta ja Tshad-järven ympäristöä (ks. H. Richmond Palmer, The Bornu Sahara and Sudan, London 1936, s. 197 ja 205–8). [17] E.G.R. Taylor, "Pactolus: river of
gold", The Scottish Geographical Magazine,
xliv (1928), s. 135; Kimble 1938, s. 115; ks. "Portulano
Mediceo Laurenziano", teoksessa Kamal, Monumenta,
IV:2, f. 1246. Antiikin maantieteilijöiden mukaan
Afrikan manner oli päiväntasaajan eteläpuolella
yhteydessä Aasiaan eli Intian valtameren uskottiin
olevan kaikilta suunniltaan maan ympäröimä sisämeri. [18] Moderni katalaaninkielinen laitos, ks. Obres de Ramon Lull. Edició original, vol. IX: Libre de Blanquerna (Palma de Mallorca 1914). Uusin englanninkielinen laitos ilmestyi vuonna 1989 (Blanquerna, tr. E.A. Peers and edited by Robert Irwin, London). Teoksen ajoittamisesta, ks. Rudolf Brummer, "Zur Datierung von Ramon Lills Libre de Blanquerna", teoksessa: H. Heintze & E. Silzer (toim.), Im Dienste der Sprache. Festschrift für V. Klemperer (Halle 1958), s. 98–117. [19] Libro del Conosēimiento de todos
los reynos & tierras & seńorios que son por el
mundo..., publicato ahora por primera vez con notas
de Mįrcos Jiménez de la Espada (Madrid 1877);
englanninkielinen käännös Book of the Knowledge
(London 1912: Hakluyt Society, 2nd series, xxix). Teoksen
ajoitus perustuu siihen, että viimeinen kirjoittajan
mainitsema historiallinen tapahtuma on Marokon marinidi-sulttaanin
Abu ’l-Hasanin kuolema vuonna 1348. Kirjoittajan
henkilöllisyydestä tiedetään vain, että omien
sanojensa mukaan hän syntyi Kastiliassa vuonna 1304. [20] Vaikka Blanquerna on Llullin ehkä tunnetuin ja luetuin kirja, hänen pääteoksensa on Libre de Contemplació en Deu, jonka hän kirjoitti alunperin arabiaksi noin vuonna 1272. Kaikkiaan Llullin väitetään kirjoittaneen lähes 243 teosta (Arthur Terry, A Literary History of Spain. Catalan literary, London & New York 1972, s. 12–19). [21] Carlo Conti Rossini, "Il ‘Libro
del Conoscimiento’ e le sue notizie sull’
Etiopia", Bollettino della Reale Societą
Geografica Italiana, liv (1917), s. 656–57. Sisältönsä
puolesta Libro del Conosēimiento muistuttaa
suuresti "Esten maailmankarttaa" noin vuodelta
1450. Yhtäläisyyksien perusteella on ehdotettu, että
molemmat perustuisivat samaan katalonialaiseen karttalähteeseen,
joka on myöhemmin kadonnut. Toisaalta "Esten
maailmankartan" tekijä on yhtä hyvin voinut käyttää
Libro del Conosēimientoa omana lähteenään (Kimble
1938, s. 113; ks. Konrad Kretschmer, "Die
Katalanische Weltkarte der Bibliotheca Estense zu Modena",
Zeitschrift der Gesellschaft für Erdkunde zu Berlin,
xxxii, 1897, s. 65–111 ja 191–218). Varhaisin
viittaus Libro del Conosēimientoon sisältyy
Pierre Bontierin ja Jean Le Verrierin kronikkaan, joka
kertoo Jean de Béthencourtin retkestä Kanarian saarille
vuonna 1402. Kronikka kirjoitettiin pian sen jälkeen,
kun Béthencourt oli palannut Ranskaan vuonna 1405 (Histoire
de la premiere descovverte et conqueste des Canaries...,
Paris 1630; englanninkielinen käännös The Canarian...,
London 1872: Hakluyt Society, 1st series, xxxxiv). [22] Klaus Karttunen, Itää etsimässä. Eurooppalaisen Aasian-tutkimuksen vaiheita (Helsinki 1992), s. 69–70. [23] Marina Tolmacheva, "The medieval Arabic geographers and the beginnings of modern Orientalism", International Journal of Middle East Studies, xxvii (1995), s. 143; vrt. Tadeusz Lewicki, "Marino Sanudos Mappa Mundi (1321) und die runde Weltkarte von Idrisi (1154)", Rocznik Orientalistyczny, xxxviii (1976), s. 169–98. [24] "Rogerin kirjan"
arabiankielinen lyhennelmä (Kitab nuzhat al-mushtaq)
painettiin Roomassa vuonna 1592. Sen latinankielinen käännös
(Geographia Nubiensis) ilmestyi Pariisissa
vuonna 1619. Al-Idrisin elämästä ja työstä, ks.
Maqbul Ahmad, "Cartography of al-Sharif al-Idrisi",
teoksessa: J.B. Harley & D. Woodward (toim.), The
History of Cartography, vol. II:1 (Chicago 1993), s.
156–74. [25] Pohjois-Afrikan islamilainen valloitus ei merkinnyt alueen yhtäkkistä kulttuurista ja uskonnollista yhdenmukaistumista. Paikallinen kristinusko ja latinankieli katosivat alueelta lopullisesti vasta 1100-luvulla (Pekka Masonen, "Almoravidit—Herätysliikkestä imperiumiksi", teoksessa: J. Hanska, P. Masonen & K. Virtanen [toim.], Islamin ja kristikunnan rajoilla. Kulttuurien kohtaaminen ja vuorovaikutus Välimerellä, Tampere 1998: TAPRI, tutkimuksia no. 78, s. 59 ja 84–85). [26] M. Talbi, "The independence of the Maghrib", teoksessa: Unesco General History of Africa, vol. III (London 1988), s. 264–65. [27] Bernard Lewis, Cultures in Conflict.
Christians, Muslims, and Jews, in the age of discovery
(New York & Oxford 1996), s. 21–22.
Konkreettinen osoitus arabien merivallan murentumisesta
oli Välimeren suurten saarten menettäminen. Bysantti
valloitti Kreetan ja Kyproksen vuosina 961–65; Pisan
Korsikan ja Sardinian vuosina 1015–16; Etelä-Italian
normannit Maltan vuonna 1090. [28] Olivia Remie Constable, "Genoa and Spain in the twelfth and thirteenth centuries: notarial evidence for a shift in patterns of trade", Journal of European Economic History, xix (1990), s. 635–56. [29] Georges Jehel, Les Génois en Méditerranée Occidentale (fin Xičme–début XIVčme sičcle). Ebauche d’une stratégie pour un empire (Amiens 1993), s. 38–39 ja 381–87. [30] Archibald R. Lewis, "Northern European sea power and the Straits of Gibraltar", teoksessa: W.C. Jordan et al. (toim.), Order and Innovation in the Middle Ages: essays in honor of Joseph R. Strayer (Princeton 1976), s. 146–47 ja 159. [31] Ks. dokumentti 49 ("Prince Henry as mercenary commander"), teoksessa Colin Smith (toim.): Christians and Moors in Spain (Warminster 1989), vol. II. [32] Masonen 1998, s. 63 ja 74. [33] Ellen G. Friedman, Spanish captives in North Africa in the early modern age (Madison 1983). [34] Ks. dokumentti 41 ("The Franciscans try to preach in Seville"), teoksessa Smith, Cristians and Moors in Spain, II. [35] Gaston Deverdun, Marrakech des origins ą 1912 (Rabat 1959), vol. I, s. 291–92; Roger Le Tourneau, The Almohad movement in North Africa in the twelfth and thirteenth centuries (Princeton 1969), s. 94–96. Marokon hiippakunnan historiasta, ks. Léon Godard, "Les éveques de Maroc", Revue Africaine, n:rot 8, 9, 12, 22, 23 (1857–60). Alunperin piispanistuimena oli Fez, josta se siirrettiin Marrakeshiin vuonna 1233. [36] E. Tisserant & G. Wiet, "Une
lettre de l'almohade Murtada au pape Innocent IV", Hespéris,
vi (1926), s. 27–53. Marinidien dynastia syrjäytti
almohadit Marokon valtiaina lopullisesti vuonna 1269. [37] T.N. Bisson, The Medieval Crown of Aragon. A short history (Oxford 1986), s. 71 ja 175. [38] Armand Llinarčs, "Raymond Lulle et l’Afrique", Revue Africaine, cv (1961), s. 101. [39] Pekka Masonen, "Trans-Saharan trade and the West African discovery of the Mediterranean", teoksessa M’hammad Sabour & Knut Vikųr (toim.): Ethnic encounter and culture change (Bergen 1997: Nordic Research on the Middle East, 3), s. 135. Mustat afrikkalaiset eivät toki olleet ennestään vieraita eurooppalaisille. Jo Iberian niemimaan valloittaneen Tariq b. Ziyadin joukoissa oli ollut runsaasti mustia sotilaita. He olivat todennäköisemmin kotoisin Nubiasta kuin Länsi-Afrikasta. [40] Hopkins & Levtzion, Corpus,
s. 99. [41] ‘Umar al-Naqar, The Pilgrimage tradition in West Africa. An historical study with special reference to the nineteenth century (Khartum 1972), s. 9–12. [42] Ks. al-‘Umari, “Masalik al-absar fi mamalik al-amsar”, teoksessa Hopkins & Levtzion, Corpus, s. 267-71. [43] Ks. Angelino Dulcertin portolaani, teoksessa Kamal, Monumenta, IV:2, f. 1223; myös "Atlas Catalan", ibid., IV:3, f. 1305 ("Aquel senyor negre es appellat Musse Melly, senyor dels negres de Gineua"). Muista kuninkaallista länsiafrikkalaisista pyhiinvaeltajista ei ole jäänyt jälkiä eurooppalaisiin lähteisiin, vaikka esimerkiksi Songhain hallitsijan Askia Muhammad Turen vierailu Kairossa vuonna 1496 oli yhtä huomattava tapahtuma kuin Mansa Musan vierailu oli ollut omana aikanaan (Naqar 1972, s. 18–20). [44] Charles de la Roncičre, "Une histoire du Bornou au XVIIe sičcle par un chirurgien franēais captif ą Tripoli", Revue de l’Histoire des Colonies Franēaises, ii (1919), s. 73–88. [45] Robin Hallett, The Penetration of
Africa. European enterprise and exploration principally
in Northern and Western Africa up to 1830, vol. 1,
London 1965, s. 34 ja 204. Kyseisen englantilaisen henkilöllisyyttä
ei ole kyetty jäljittämään. Tiedetään vain, että hän
oli Ison-Britannian pitkäaikaisen Tripolin konsulin
Richard Tullyn käly. [46] Friedrich Kunstmann, "Hieronymus Münzer’s Bericht über die Entdeckung der Guinea", Königlich bayerisch Akademie der Wissenschaften, Abhandlungen der historischen Classe, vii (1855), s. 348. Münzerin elämästä, ks. E.P. Goldschmidt, "Hieronymus Muenzer and other fifteenth-century bibliophiles", Bulletin of the New York Academy of Medicine, 2nd series, xiv (1938), s. 491–508. [47] Ward Bennett, "World bullion flows,
1450–1800", teoksessa James D. Tracy (toim.): The
Rise of Merchant Empires. Long-distance trade in the
early modern world, 1350–1750 (Cambridge 1990),
s. 224 ja 247. [48] Charles Langlois, La connaissance de la nature et du monde au moyen āge d’aprčs les écrits franēais ą l’usage des laļcs (Paris 1911), s. 37. [49] Uusimman selityksen mukaan Herodotoksen kultaa kaivavat "muurahaiset" olivat murmeleita, joita elää läntisen Tiibetin vuorilla (ks. "Fabled gold-digging ‘ant’ unmasked", The Times, 4.12.1996). [50] Medeiros 1985, s. 172. Solinus siirsi monia muitakin Intian ihmeitä Afrikkaan — raja näiden kahden mielikuvitusmaailman välillä oli häilyvä. [51] Kirjeen sisällöstä, ks. C.F.
Beckingham & B. Hamilton (toim.): Prester John,
the Mongols and the Ten Lost Tribes (Aldershot 1996),
s. 77–92. [52] Taylor 1928, s. 143; Kimble 1938, s. 107. [53] Philip Curtin, "The lure of Bambuk gold", Journal of African History, xiv (1973), s. 623–31. [54] Roberto Lopez, Studi sull’ economia genovese nel medio evo (Torino 1936), s. 42; Jean Devisse, "Trade and trade routes in West Africa", teoksessa: Unesco General History of Africa, vol. III (London 1988), s. 383–86. [55] Susan Keech McIntosh, "A
reconsideration of Wangara / Palolus, island of gold",
Journal of African History, xxii (1981), s. 145-58;
ks. al-Idrisi, “Nuzhat al-mushtaq”, teoksessa
Hopkins & Levztion, Corpus, s. 111.
Arabialaisten maantieteilijöiden mukaan Niilillä oli
kaksi päähaaraa, joista toinen laski Välimereen
("Egyptin Niili") ja toinen Atlanttiin ("Mustien
maan Niili"). Kolmas, vähäisempi haara laski
Intian valtamereen ("Mogadishun Niili"). Teoria
perustui paitsi antiikin kreikkalaiseen maantieteeseen myös
oletukseen, että Länsi- ja Keski-Afrikan suuret joet—
Senegal, Niger, Benue ja Chari—muodostaisivat yhden
suuren virran, joka yhtyisi Niiliin Bahr al-Ghazalin
soiden kautta. Arabeilta teoria siirtyi eurooppalaisille
oppineille. Vielä 1700-luvun lopulla uskottiin, että
olisi mahdollista purjehtia Senegalista Kairoon Nigerin
ja Niilin kautta. Lopullisesti kahden Niilin teoriasta
luovuttiin vasta vuonna 1830, jolloin Richard ja John
Lander todistivat Nigerin laskevan Biafran lahteen. [56] Ks. Horatiuksen epodit, 15.20 ("sis pecore et multa diues tellure licebit / tibique Pactolus fluat"). [57] Ks. Mecia de Viladestesin kartta
vuodelta 1413, teoksessa Kamal, Monumenta, IV:3,
f. 1370. [58] "Itinerarium Antonii Ususmaris civis Januensis 1455", teoksessa Jacob Gråberg af Hemsö (toim.): Annali di geografia e di statistica (Genova 1802), vol. II, s. 280–91. Vanhin säilynyt kuvaus Vivaldien matkasta sisältyy A. Giustianin teokseen Castigatissimi annali...della republica di Genoa (Genova 1537), mutta veljeksiin viitataan jo Libro del Conosēimientossa (1877, s. 63). [59] Phillips 1988, s. 158. Legendan mukaan
englantilainen Robert Macham (tai MacKean) olisi noin
1365 haaksirikkoutunut Madeiralle, missä hän menehtyi
rakastettunsa kanssa sangen romanttisissa olosuhteissa (A.E.
Nordenskiöld, Periplus. An essay on the early
history of charts and sailing directions, Stockholm
1897, s. 115). Portugalilaiset saapuivat Madeiralle noin
1420. [61] Th. Monod, "Un vieux problčme: les navigations dieppoises sur la cōte occidentale d'Afrique au XVIe sičcle", Bulletin de l’I.F.A.N., sér. B, xxv (1963), s. 427–34. [62] Avelino Teixeira da Mota, Mar, além
mar. Estudios e ensaios de história e geografia (Lisboa
1972), s. 254. [63] Luku lxxxviii ("Domine Fili Unigenite Jesu Christi"); ks. myös luku lxxxiv ("Adoramus Te"). Tibalberet viittaa Tabalbalan keitaaseen Saharan keskiosissa; “Damitan joki” tarkoittaa Niiliä. Damiata eli Damietta oli tärkeä satamakaupunkin Niilin suistossa, jonka ristiritarit olivat valloittaneet vuonna 1219. Keskiajan maantieteessä Niilin lähteet sijoitettiin Länsi-Afrikkaan (ks. viite 55 edellä). [64] Charles de la Roncičre, La découverte de l’Afrique au moyen āge, vol. I (Le Caire 1924), s. 112: ks. myös Francisco Sureda Blanes, El beato Ramón Lull (Raimundo Lulio). Su época. Su vida. Sus obras. Sus empresas (Madrid 1934), s. 205–9; Phillips 1988, s. 150. Länsi-Afrikan ohella Llullin on väitetty käyneen jopa Mongoliassa (Jocelyn Hillgarth, Ramon Lull and Lullism in fourteenth-century France, Oxford 1971, s. 145). [65] Romaani kuvaa Blanquerna-nimisen miehen
hengellistä kehitystä maallikosta paavista. Vaikka
Llull viittaa ajankohtaisiin poliittisiin tapahtumiin,
ketään romaanin henkilöhahmoista ei voida tunnistaa.
On tosin väitetty, että Blanquernan esikuvana olisi
ollut paavi Coelestinus V, joka erosi virastaan vuonna
1294 (Erhard Platzek, Raimund Lull. Sein Leben—seine
Werke—die Grundlage seines Denkes (Prinzipienlehre),
vol. I, Düsseldorf 1962: Bibliotheca Fransiscana 5, s.
26). [66] Conti Rossini 1917, s. 658; La Roncičre 1924, s. 118. [67] Kamal, Monumenta, IV:3, f. 1371. Kronikan tekijäksi väitetään Guillaume Bardinia, ja se olisi kirjoitettu 1450-luvulla. Kronikan aitoutta vähentää se, että kaikki säilyneet käsinkirjoitetut kopiot ovat 1600-luvun alkupuolelta. Niinikään ennen vuotta 1687 siihen ei ole viitattu muissa Toulousen historiaan liittyvissä lähteissä. Mainittu teos on Guillaume Lafaille, Annales de la ville de Toulouse, vol. I (Toulouse 1687). [68] Anselmin vaimon nimi (Salucasaļs) on yksi näistä yhtymäkohdista. Se muistuttaa kahden historiallisen Songhai-prinsessan nimeä. Nāna-Salam oli 1400-luvun alussa Gaota hallinneen Shi Muhammad Farin äiti; Kassaļ puolestaan Askia Muhammad Turen äiti (Ks. Mahmoūd Kāti, Tarikh el-Fettach ou Chronique du Chercheur, Paris 1913, s. 111 ja 114). [69] Ks. Dom Claude de Vic & Dom Jean Joseph Vaissete, Histoire générale de Languedoc, vol. IV (Paris 1745). [70] Charles de la Roncičre, La découverte
de l’Afrique au moyen āge, vol. III (Le Caire
1927), s. 2–3; Raymond Mauny, Les navigations médiévales
sur les cōtes sahariennes antérieures ą la découverte
portugaise (1434) (Lisbonne 1960), s. 99–101;
vrt. Michel Mollat, Les explorateurs du XIIIe au XVIe
sičcle. Premiers regards sur les mondes nouveaux (Paris
1984), s. 40. [71] Kirjeen julkaisi vuonna 1919 Charles de la Roncičre, joka oli löytänyt sen Firenzestä ("Découverte d’une relation de voyage datée du Touat et décrivant en 1447 le bassin du Niger", Bulletin de la Société Géographie, xxxiii [1918], s. 23–28). Kirjeen englanninkielinen käännös sisältyy teokseen G.R. Crone (toim.): The Voyages of Cadamosto and other documents on Western Africa in the second half of the fifteenth century (London 1937: Hakluyt Society, 2nd series, lxxx). [72] Vrt. Lopez 1936, s. 56; Phillips 1988, s. 150. Benedetto Dei on tunnettu historiallinen henkilö. Hän oli Leonardo da Vincin ystävä (ks. Antonina Vallentin, Leonardo da Vinci, Juva 1995, s. 116–17). [73] Duarte Pacheco Pereira, Esmeraldo de Situ Orbis (Cōte occidental d’Afrique du Sud Marocain au Gabon), toim. Raymond Mauny (Bissau 1956), s. 40. [74] Masonen 1998, s. 63. [75] Tunnetuin tanskalaisista seikkailijoista on ritari Vallarte (tai Vollert), joka katosi Senegalissa vuonna 1448 (Seaver 1996, s. 256–57; ks. Gomes Eanes da Zurara, Crónica do descobrimento e conquista de Guiné, luku 87; englanninkielinen käännös, The Chronicle of the Discovery and Conquest of Guinea (London 1896–99: Hakluyt Society, 1st series, xcv ja c). [76] Ks. P.E.H. Hair, "Discovery and
discoveries: the Portuguese in Guinea 1444–1650",
Bulletin of Hispanic Studies, lxix (1992), s. 11–28. [77] Charles Beckingham, "Ethiopia and Europe 1200–1650", teoksessa C.H. Clough & P.E. Hair (toim.): The European outthrust and encounter. The first phase c.1400–c.1700 (Liverpool 1994), s. 82–83. [78] Crónica do descobrimento e conquista de Guiné, luku 7. Zuraran elämästä ja kronikasta, ks. Ilkka Ruohonen, Purjeet kohti Guineaa. Lusitaaninen löytöretkikulttuuri (Suomen Antropologinen Seura 1993), s. 33–41 ja 54–57. [79] Kamal, Monumenta, IV:2, f. 1223; vrt. Beckingham 1994, s. 78–80. [80] (1877), s. 63. [81] Kreikankielinen sana aithiopees tarkoittaa sananmukaisesti "niitä, joilla on auringon polttamat kasvot". [82] Sergew Hable Sellassie, Ancient and medieval Ethiopian history to 1270 (Addis Ababa 1972), s. 97–98. [83] Charles Beckingham, "European
sources for Ethiopian history before 1634", Paideuma,
xxxiii (1987), s. 168–69. [84] The Conquest of Constantinople. Translated from the old French of Robert of Clari by Edgar Holmes McNeal (New York 1936: Records of Civilization 23), s. 79–80. [85] Ks. S.C. Munro-Hay, "Kings and
kingdoms of ancient Nubia", Rassegna di Studi
Etiopici, xxix (1982/83), s. 87–137. Toisaalta
ritari Robertia ei pidetä erityisen luotettavana lähteenä
neljännen ristiretken suhteen. Villeharduin ei mainitse
ketään nubialaista tai etiopialaista kuningasta (ks.
Steven Runciman, A History of the Crusades, vol.
III, Cambridge 1966, s. 483). [86] Renato Lefevre, "Presenze etiopiche in Italia prima del concilio di Firenze del 1439", Rassegna di Studi Etiopici, xxiii (1967/68), s. 7; Beckingham 1994, s. 78–79. Paavien "Baabelin vankeus" alkoi vuonna 1309. [87] Phillips 1988, s. 153. Carignano eli todella tapahtumien polttopisteessä, sillä hänen on väitetty tavanneen myös lähettiläät, jotka Iranin il-kaani Öljeitü oli lähettänyt Länsi-Eurooppaan (Josep Sureda Blanes, Ramon Llull i l’origen de la cartografia mallorquina, Barcelona 1969, s. 28). [88] Charles Beckingham, ""An Ethiopian embassy to Europe c. 1310", Journal of Semitic Studies, xiv (1989), s. 337–46. Mainittu lähde on Giacomo Filippo Foresti eli Philippus Bergomas (Supplementarum chronicarum, Venezia 1483). [89] Renato Lefevre, "Note su alcuni
pellegrini etiopi in Roma al tempo di Leone X", Rassegna
di Studi Etiopici, xxi (1965), s. 19–22. [90] Peter P. Garretson, "A note on
relations between Ethiopia and the kingdom of Aragon in
the fifteenth century", Rassegna di Studi
Etiopici, xxxvii (1993), s. 37–44. [91] Jehel 1993, s. 372. [92] (1877), s. 57. [93] Ks. Libro d’Oltramare di Fra Niccolņ di Poggiponsi, pubblicato de Alberto Bacchi della Lega (Bologna 1881). [94] O.G.S. Crawford (toim.): Ethiopian itineraries circa 1400–1524 (Cambridge 1958: Hakluyt Society, 2nd series, cix), s. 5. Vanhin tunnettu lähde tälle lähetystölle on Serafino Razzi (Vite dei Santi et Beati del Sacro Ordine de’ frati predicatori, Firenze 1577). [95] Beckingham 1987, s. 170. [96] Crawford, Ethiopian itineraries, s. 9; vrt. Phillips 1988, s. 153. [97] Ho Preste Joam das Indias. Verdadera
informaēam das terras do Preste Joam (Lisboa 1540).
Englanninkielinen käännös, The Prester John of the
Indies. A true relation of the lands of the Prester John
(London 1958: Hakluy Society, 2nd series, cxiv). [98] Joam de Barros, Asia. Primera decada (Lisboa 1552), 3. kirja, luku vii. Bemoin elämästä, ks. José Gonēalves, "Textes portugais sur les Wolofs au XVe sičcle. Baptźme du prince Bemoi", Bulletin de l'I.F.A.N., sér. B, xxx (1968), s. 822–46. [99] Maria Emķlia Madeira Santos, Viagens de exploraēćo terrestre dos portugueses em Africa (Lisboa 1978), s. 34. [100] Barros, Asia. Primera decada, 3. kirja, luku iv. [101] Santos 1978, s. 39. [102] Murray Last, "The early kingdoms of
the Nigerian savanna", teoksessa J.F.A. Ajayi &
M. Crowder (toim.): History of West Africa, vol.
I (Harlow 1985: 3rd edition), s. 189 ja 201n.126; ks.
viite 16 edellä. [103] Richard Gray, "Christian traces and a Franciscan mission in the Central Sudan, 1700–1711", Journal of African History, viii (1967), s. 383–93. Kertomus munkkien matkasta on säilynyt käsikirjoituksessa, joka kuvailee fransiskaanien lähetystyötä Tripolissa (ks. C. Bergma, La Missione Francescana in Libia, Tripoli 1924). [104] Proceedings of the Association for promoting the discovery of the interior parts of Africa (London 1810; reprinted 1967), vol. II, s. 207. [105] Ks. John Leyden, A historical and
philosophical sketch of the discoveries and settlements
of the Europeans in Northern and Western Africa at the
close of the eighteenth century (Edinburgh 1799), s.
82 ja 87; James Grey Jackson, An account of the
empire of Morocco... (London 1814: 3rd edition), s.
297; James McQueen, A geographical and commercial
view of Northern Central Africa (Edinburgh 1821), s.
142–43; T. Edward Bowdich, An essay on the
superstitions, customs, and arts, common to the ancient
Egyptians, Abyssinians, and Ashantees (Paris 1821). [106] "Kanz al-durar", teoksessa Hopkins & Levtzion, Corpus, s. 250. [107] "Delle descrittione dell’ Africa", teoksessa Giovanni Battista Ramusio (toim.): Delle navigatione et viaggi, vol. I (Venezia 1550), f. 86–87. Leo Africanuksen elämästä, ks. Raymond Mauny, "Note sur les ‘grands voyages’ de Léon l’Africain", Hespéris, xli (1954), s. 379–94. Toisin kuin muilla edellä mainituilla lähteillä, Leon väitteellä voi olla todellisuuspohja. Viimeisenä Nubian kolmesta kristitystä kuningaskunnasta kukistui nykyisen Khartumin seuduilla sijainnut ‘Alwa vuonna 1504. Nubian läntisillä raja-aluilla, Darfurissa, kristinusko on saattanut säilyä hieman pitempään. [108] F. Rennell Rodd, People of the Veil
(London 1926), s. 275–79 ja 293–94. [109] Kuvaillessaan runonlaulajien (jeliw)
asemaa mande-yhteisöissä Valentim Fernandes,
Lissaboniin asettunut määriläinen kirjanpainaja,
kertoo heidän olevan "juutalaisia", vaikka
heillä ollut synagoogia, eikä heidän tapansa
muutenkaan olleet samanlaiset kuin todellisten
juutalaisten. Fernandes tuskin kuvitteli, että Länsi-Afrikassa
asuisi mooseksenuskoisia mustia (vaikka juutalaiset itse
uskoivat osan Israelin "kadonneista heimoista"
asettuneen Afrikkaan) vaan hän vertasi runonlaulajia
juutalaisiin, koska heidät oli eristetty muun yhteisön
ulkopuolelle paitsi erilaisin tabuin myös fyysisesti;
toisin sanoen, kuten juutalaiset Euroopan kaupungeissa (ks.
Description de la cōte occidentale d’Afrique (Sénégal
au Cap Monte, Archipels), toim. Th. Monod, A.
Teixeira da Mota & R. Mauny, Bissau 1951, s. 8).
Fernandes kirjoitti portugalinkielisen teoksensa (Descripēam)
vuonna 1507. [110] (1877), s. 17. [111] Kretschmer 1897, s. 102; Taylor 1928, s. 140. [112] Esmeraldo de Situ Orbis (1956), s. 64 ja 84. Pereiran elämästä, ks. Ruohonen 1993, s. 38–41 ja 57–59. [113] Peter Fryer, Staying power. The history of black people in Britain (London 1984), s. 138–39 ja 146–65. [114] S. Baring-Gould, Curious myths of
the Middle Ages (London 1866), s. 146–48. |
||